Kosmoksen alla

Olin tänä viikonloppuna poissa sivistyksen parista.
Olin metsässä.

Siellä on tapana oivaltaa asioita...

Eilen yöllä, kun tulin saunasta pitkän ja raskaan päivän jälkeen, pysähdyin katselemaan tähtiä.
Ne näyttivät erilaisilta.
Samat tähdet ne todellisuudessa olivat, mutta olin vain unohtanut miltä oikea tähtitaivas näyttää. 

Se oli erittäin vaikuttava hetki.

Ilman kaupungin tuomaa valosaastetta tähtitaivas näkyi paljon syvempänä ja kirkkaampana. Mustia kohtia ei paljon näkynyt, vaan kaiken peitti tähtien matto. Yleensä taivaalla näkyvät vain kirkkaimat tähdet, mutta pimeydessä avaruus todellakin tuntui jatkuvan loputtomiin. 

Myös täysin pilvetön tähtitaivas kaartui komeasti synkän metsämaiseman ylle.
Näky jota ei aina huomaakkaan. 

Kuuta en huomannut, missä lie oli. 

Tapaukseen liittymätön kuva viime talvelta.

Tämä loputtoman kylmyyden ja äärettömyyden kohtaamine sai tajuamaan kuinka helvetin pieniä me ihmiset oikeasti olemme. Tunne oli samalla tukahduttava ja hieno. Mieltä lämmittävä jopa.
Tähtiä katsellessani unohdin että olin ulkona pakkasessa vähissä vaatteissa ja että hiukseni alkoivat jäätyä puikoiksi pitkin selkääni. Ajatukset virtasivat päässä ja olo läheni transsimaista rauhaa.

Taivasta ihastellessani tein myös toisen havainnon. Ihmisen jälki. 

Kun tähtiä katseli tarpeeksi kauan, alkoi liikkuvia valopisteitä näkyä yhä useammin. Osa kirkkaampia, osa lähes olemattomia. Ne kiisivät taivaankannen halki eri suuntiin ja risteilivät siellä täällä, toisinaan näyttäen kuin olisivat törmäämässä toisiinsa. Näin ei kuitenkaan käynyt. 

Mitä lie satelliitteja, tekokuita. 

Hieman sama efekti, kuin kesällä katsoessasi maahan tai muurahaispesään. Ensin kuva on melko tyhjä, muutama eliö siellä täällä. Pian kuitenkin silmä tottuu ja liikettä on kaikkialla. Vinhaa. 

Tämä taas pisti miettimään ihmisiä jotka ovat aikoinaan katsoneet tuota kylmää ja kuolettavaa syöveriä yläpuolellamme ja päättäneet että tuonne me muuten mennään. Ja sinnehän on menty. Miltähän lie tuntuisi... kaitpa sitä lähtisi käymään katsomassa jos olisi mahdollisuus.

Vaikka elämme hektisen modernin yhteiskunnan vilskeessä, irroittautukaapa joskus arjen kiireistä ja nostakaa katseenne taivaalle. Kuka tietää mitä sieltä löydätte.

Ehkä itsenne.

~Ω